Ensimmäinen kehäpäätelmä 1.04 (c) Saketzu, 2002 1. Vomitoriaaliset konsekvenssit Osastopäällikkö Korpelan kykenevyys käyttäytyä korrektisti ja noudattaa protokollan sanelemia hyviä liiketapoja on osoittautunut kyseenalaiseksi. Tämän johdosta lautakunta on päättänyt pidättää kyseisen viranhaltijan toimensa harjoittamisesta asianhaarojen vaatiman uudelleenkoulutusjakson ajaksi. Koulutus tapahtuu Turun ammattikorkeakoulun aikuiskoulutuskeskuksen tiloissa ja sisältää hyvien liiketapojen perusteet, pikakurssin vaadittavan kielellisen ulkoasun saavuttamiseksi kirjallisissa dokumenteissa ja etikettisäännöt. Vaadittavan protokollakäyttäytymisen oikeaoppiseen suorittamiseen tullaan kiinnittämään erityistä huomiota. Päässäni viuhuu ja suhisee, hillityn teennäisten opettajien hokemat lonksuttavat aivoissa kuin hallinnasta kadonnut höyryveturi. "Haluaisin lausua vilpittömät kiitokseni USB-kaapeleita koskevan viimeviikkoisen tarjouspyyntönne johdosta." Pari viikkoa kestin, kunnes lausuin suorat sanat, mihin voivat työntää kapulakielensä järkevää puhetta turmelemasta. Fyysinen kapasiteettini on tullut viime vuosineljännekseltä jatkuneen vakavan laskusuhdanteen aallonpohjaan. Toisin sanoen kehoni on kauttaaltaan turta eikä olo ei voisi olla huonompi, oksettaa. Lihasten jännittäminen äärimmilleen tuottaa repivää tuskaa, en pysty liikkumaan. Makaan kaakelilattialla, osittain epämääräisen virtsalammikon päällä. Vieras erite inhottaa minua, silti se on pienin murheistani. Veren maku suussa ja hengitysteissä tekee olon tukalan painostavaksi, sitä on kaikkialla. Vatsanpohjaa pullistaa lähes puoli litraa lämmintä, tukahduttavaa verta. Nesteitä tihkuva, rikki revitty ruokatorveni värisee, kuvotuksen aalto käy ylitseni ja hukuttaa minut. Oksennan verta ja epämääräistä töhnää lattialle, kouristelen ja sisäelimeni huutavat armoa, turhaan. Parahtelen kivusta, kun sappinesteen kyllästämä, väkevä punainen liemi purkautuu sisältäni, peittäen kaiken. Imelän karvas, metallinen maku täyttää tajuntani, kallo on säröille hakattu ja sitä kirvelee. Aivot eivät tunne mitään. Alkoholilta ja oksennukselta haiseva hengitys, hillitty lorina maanalaisen WC-tiloissa. Keski-ikäistä opettajien ja talouselämän pikkunilkkien porukkaa ryyppyreissullaan, matkalla johonkin kantapaikkaan kaupungin toisella laidalla. Pari tyyppiä oli pukeutunut kuten minäkin, nahkatakkiin ja farkkuihin, osalla oli pikkutakkeja, mukamas rentoa vapaa-ajan vaatetusta. Pienintäkään yhteenkuuluvuuden tunnetta en kyräilevistä katseista aistinut, päinvastoin. Katkeran vihan muuri erotti minut tuosta sakista, selkeä vihollisuus oli vaistottavissa. Halveksittava, hyljittävä ja vihattava ihminen. Mitä ei voida pakottaa tottelemaan eikä edes sulkea ulos, täytyy tappaa. Minä vihaan heitä kaikkia yhtä paljon kuin he minua. En tiedä, mistä se lähti. Koukkunokkainen ja roteva operaattori tönäisi minua pisuaarilta lähtiessään, ilmeisesti vahingossa. Käännyin ja tuijotin ukkelia päin naamaa. "Mitä helvettiä tuijotat, homo?" Vastasin, etten ole homoseksuaali, samassa hän huitaisi avokädellä korvani yläpuolelle. Samanlaista "tukan pöllytystä" harrastivat joskus kivat pelikaverini sählyharjoitusten lomassa. Nöyryytystä en katsele pisaraakaan enää, läjäytin vuorostani kämmenellä miestä naamaan niin että läiskähti. Kasvot muuttuivat punaisiksi kaulaa myöten. "Nyt loppui paskanaaman tuuri!" karjaisi ukko, minua tartuttiin hartioista ja paiskattiin päin seinää. Täyttä voimaa ei operaattori heitolle saanut, koska potkaisin miestä jalkoväliin. Iskin täysillä kyykistyneen takaraivoon, roteva mies tuupertui maahan. Reilukerho ryntäsi yksissä tuumin päälle seurattuaan tilannetta sivusta. Yksi, hevahtava nahkatakkimies hoiperteli taaksepäin päähän osuneen kierrepotkun tuloksena. Siihen menestys loppuikin, tämän jälkeen minua lyötiin keskelle päälakea viskipullolla, huumaavat iskut moukaroivat. Kaksi tyyppiä piti käsiäni suorana sivuilla, selkäni oli vasten seinää, samalla muut hakkasivat ja potkivat täyttä häkää. Lopuksi päätäni hakattiin valkoiseen kaakeliseinään, mahaani osuneet potkut saivat veren tulvimaan suuhun. Nenä runnottiin niin, että se törrötti naamassa lähes nurinpäin, raajojeni päällä tallottiin, maassa maatessani tamppaavat jalat murskasivat luita ja katkoivat jänteitä. Armollinen tajuttomuus päästi lopulta rauhaan. Juuri kun olin haistattanut paskat koko kurssilla ja lähtenyt vetämään. Tehokkuuteni ylitti aina muiden alan ammattilaisten odotukset, epäsovinnaiset ja mielestäni rennot tapani loivat entistä suorasukaisempaa lähestymistapaa. Mielestäni irrelevantti ja kokonaisvaltaisesti selkeyteen vahingollisesti vaikuttava tyhjänpäiväinen liikemieshöpinä ei ollut tarpeellista, joten hylkäsin sen, sanoin asiat suoraan ja olin oma itseni. Tällainen approach oli kilpailijoideni mukaan vulgääri ja raakalaismainen, kaikkien hyvien tapojen vastainen. Oma syynsä jos eivät kykene kangistuneista kaavoistaan tulemaan ulos. Aivojani takovat väkivaltaisen sivistyneet ajatukset, joita liiketalouden kaikkitietävät jauhavat ja pauhaavat päässäni. "Konflikti eskaloituu!" Pappi helvetistä saarnaa apokalyptistä mantraansa, se on soluttautunut mieleeni ja myrkyttänyt ajatukseni. Aivopesijät, ne saivat minut! "Millä legitimoit intressiartikulaatiosi, jonka objektina olen minä??" Hengitykseni korahtelee, kohotan päätäni viimeisellä raivolla, hakkaan otsaani kaikin voimin lattiaan. Otsaluuni paukahtelee, salamat pääni sisällä purkautuvat ympäri tajuntaa kuin yhtäkkiä levittyvä hämähäkinseitti. Välähtelee ja surisee, en liiku lainkaan. Kieleni koskettaa likaista lattiaa, roikkuen hampaiden välistä velttona mönttinä kuin ameeba. Se meni pois. 2. Renegaatin hospitalisaatio Aivoni eivät enää tottele niitä, makaan sairaalassa. Hourailen tajuttomuuden rajamailla, välillä pimeys vetää mukaansa, aistimukset sekoittuvat. Kipulääkkeet suoraan suoneen tuntuvat uskomattoman hyvältä, suorastaan euforiselta. Ei ole väliä millään. Hoitaja puhuu jotain ystävällisesti, en kuule tarkkaan enkä ymmärrä sanoja. On mukavan lämmintä, päälläni on lämpöpeite, jalkani on kiedottu froteepyyhkeisiin. Ei kipua. Mikään ei ole mukavampaa kuin vaipua väsyneenä uneen. Näen hämärät käytävät ja mieleni porttikongit, levossa mutta silti liikkeessä. Kiviseinät ja tammipuiset ovet, siellä täällä vartioivat tyhjät haarniskat, soihtujen lepattavat liekit. Astun pergamenttien ja savun tuoksusta ulos, aurinko paistaa ja häikäisee. Kävelen kadun yli koululle, laskentatoimen tunnille vähän myöhässä. Onneksi opettaja ei kiinnitä minuun sen kummempaa huomiota, pelaan Tetristä TI 86:lla. Analyyttinen tuloslaskenta EVVK, olen kyllä tarpeeksi sietänyt tätä roskaa jo tradenomiksi opiskellessani. Tunnin jälkeen käymme yläkerran kirjastossa, jossa ei edelleenkään ole mitään kiinnostavaa. Morjestan tutulle käytävällä, tämä ei ollut huomaavinaankaan. Omituinen välttelevä asenne. Oman ryhmäni oppilaissa se ei ole mitään uutta, mutta että muutkin... En tajua. Ruokalassa on todella surkeita pinaattilettuja, laatu on suoraan helvetistä. Lausun sarkastisia kommentteja ruoasta, kun muut pöydässä olijat alkavat manata: "Ei vittu, ei saatana." "Pitääkö ton taas alottaa?" Yhteisestä sopimuksesta kaikki nousevat pöydästä ja siirtyvät muualle ruokailemaan. Paskapäät, minulla ei ole noiden nirppanokkaisten opiskelijoiden kanssa mitään yhteistä. Odotan innolla kurssin loppumista, pääsevätpä kyräilemästä ja vääntelemästä naamaa minun takiani. Yleinen tapa tuntuu olevan kääntyä selin ja lopettaa puhuminen kun tulen lähettyville. Sitten on ne sosiaalisesta asemastani muka huolestuneet puskapsykologit, jotka eivät tajua, etten todellakaan tarvitse kavereita ääliöiden porukasta. HV vain minun puolestani. Örveltävät humalaiset hoippuvat ohitseni, ilta vaihtuu pimeäksi yöksi. Hotelli Aquarius, yksi maailman turhimmista paikoista, yöelämän keskus. Palaan taas ihmisten ilmoille, mutta vain vähäksi aikaa. Taas nukutetaan, jälleen kerran uusi leikkaus luunsirujen poistamiseksi. Viikot kuluvat lueskellessa Aku Ankkoja ja Unix-manuaaleja. RTFM palkitsee aina. En tiedä, mitkä määräykset niille on annettu, mutta kukaan ei kerro, koska minut mahdettaisiin päästää kotiin. Hoitajien kahvitauon aikana lähden hiippailemaan käytäville, muutaman osaston läpi ja hissillä ylös pari kerrosta. Tännehän lähes eksyy. Pitää päästä eroon näistä nöyryyttävistä sairaalavaatteista, että pääsen ulos. Sopiva, pitkä päällystakki löytyy aulasta, vedän sen päälleni ja kävelen muina miehinä ulos. Oletan, että luulevat lääkäriksi jalassa olevista sairaalan tossuista, otan naamalle tärkeilevän "Minä olen akateeminen henkilö" -ilmeen. Ihmiset väistävät kohteliaasti ja pääsen autopaikoille. Onneksi eivät lompakkoa sentään vieneet, avaan sopivan näköisen auton oven kynsiviilalla ja käynnistän. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä taitoja elämässä tarvitsee, kuten vaikkapa tiirikoiminen. Ajan kaupungin keskustaan ja kiertelen muutamissa liikkeissä, nostan automaatista tukun euroja ja ostan järkevän näköiset vaatteet. Alkaa tuntua paremmalta, olen taas normaali. En ole enää ali-ihminen, potilas perversseissä leikkausvaatteissa. On aika palauttaa asiat oikealle tolalle, maitopartaansa naureskelevat nössöt saavat katua salaliittoaan. Räväkkä ja suora toiminta on aina raakuutta tai monimutkaista juonittelua tehokkaampaa. Haen kotoa pesäpallomailan, jolla ei ole palloa lyöty koskaan, vihaan pesäpalloa. Oma auto on taas alla, dumppasin luvattomasti haltuunottamani koslan hiekkakuopalle. Sopiva vyöry hautasi sen kokonaan pois näkyvistä, tarpeeksi pitkäksi aikaa. Vedän omatekoisen vappunaamarin päähäni, suoraan rehtorin asunnolle. Ei ovisilmää, helpottaa asioitani suuresti. Ukkelin raottaessa ovea potkaisen sen sisään, varmuusketju irtoaa kiinnikkeistään. Potkin kakarat pois tieltä ja suljen ne huoneeseensa, osaavat sentään olla hiljaa. Ennen kuin reksi ehtii ottaa naamalleen sovittelevan ilmeen, isken pesäpallomailalla polvitaipeiden kohdalle, jalat lähtevät ukon alta. Pöljäke kurottaa vasemmalla kädellään jotain pöydältä, joten kolautan täysiä mailalla käteen murtaen muutaman sormen. Isken paperit eteen: "Allekirjoita." Ei mutinoita, kurssi läpäisty. 3. Hillittyä deprivaatiota Päänsärky on palannut. Terrori ja tyhjäntoimittaminen, toisin sanoen suhdetoiminta ja liukuvat työajat. Muiden päänsärky saa omani lähes katoamaan. Osastopäällikön toimenkuvaani kuuluu myös ATK-tuen koordinointi ja johto. Teen sekundäärisiä hommia joskus kun viitsin, pääasiallisesti raportoin ylimmälle johdolle yrityksen toiminnasta ruohonjuuritasoa myöten. Toimin myös neuvottelijana sekä ulkomaisen että kotimaisen alihankinnan saralla. Olen tehnyt kaksisuuntaisesta informaatiosta mielikuvien taidetta. Käytän eri nimityksiä asioista virallisella tasolla, myös ylemmän johdon sektorilla on esiintynyt kiinnostusta taitojani kohtaan. Toimitusjohtajan paikallaolotaulukko ilmestyi oveen uudistettuna painoksena. Kukapa nyt viitsi ilmoittaa suoraan: "Golfia, aurinkorannalla, 2h paikalla, punttisali, rötväystä, kahvitauon ajaksi töihin, golfia, kotiin klo 15..." Uusittu versio: "PR-toimintaa, imagonkehitystä, idle time research eli ITR-projekti..." Tietyt tahot vaikuttavat ilmeisen tyytymättömiltä. Ei minusta niin helposti eroon pääse. Kehäpäätelmämies on takaisin hommissa. Tätä nimitystä käytän itsestäni, olen huomannut kehäpäätelmien tehokkuuden tehtäessä tutkimuksia ja raportteja, joita ei kukaan ymmärrä. Mitään tutkimusta ei itse asiassa tarvitse tehdä, jos vain käyttää tarpeeksi hienoja trendisanoja sekä kaavioita. Neuvottelut sujuvat vaikeuksitta rennolla asenteella, kuten viimeisin Ruotsin kauppa ja jatkosopimus. Olen pannut merkille, että ruotsalaiset puhuvat mieluummin englantia kuin koittavat olla nauramatta suomalaisten säälittävälle ruotsin mongerrukselle. Postilaatikossani oli taas paskaa. Kirjepommeja ei olekaan pariin kuukauteen kuulunut. Alhaisia temppuja tällaiset, jahka saan syyllisen tietooni, räjähtää jonkun postilaatikko silmille postia haettaessa. Heitän roskikseen oveen kiinnitetyt tappouhkaukset ja vilkaisen Linux-palvelimen logeja. Joku on taas yrittänyt kirjautua roottina, yrityksiä on rivikaupalla. Typerykset. Ikkuna on täynnä kananmunien jälkiä, minua yritetään savustaa ulos. Valitettavasti suurin osa ihmisistä, mukaan lukien naiset ovat kaikonneet ympäriltä, mutta mihinpä kavereita tarvitsisin. Selkeä asetelma, minä vastaan muu maailma. Töissä ei taas jakseta katsella naamaani, pistän lapun luukulle. Lähden baariin ja otan kokovartalopuudutuksen. Hoippuroin sivummalle etsimään vessaa. WC:stä päästyäni käännyn väärään suuntaan käytävässä, päädyn harhailemaan baarin takahuoneissa. Kummallista lonksunaa kuuluu kellarista, ovi tuntuu olevan tiukasti säpissä. Katselenpa saman tien vähän paikkoja, suuntaan kohti yläkerran rappuja. Keskimmäisessä kerroksessa taidetaan asua, kävelen portaat ylös vintille. Ovi on hieman raollaan, livahdan sisään. Kaupungin valot kajastavat ikkunoista hämyisästi, hämähäkinseittejä ja pölyä on kaikkialla vanhojen tavaroiden seassa. Rakennus on todella vanha, keskellä vinttiä on vähän uudempi, tiilistä rakennettu huone. Rojua ajelehtii ympäriinsä. Ovea pitää kiinni nyrkinkokoinen riippulukko. Muuten nerokasta, mutta saranoiden tapit on varsin helppo irrottaa paikaltaan. Taittelen monitoimityökalun takaisin koteloonsa, avattu ovi jää repsottamaan auki raskaan lukon kannattelemana. En pelästy kaapin päällä tuijottavaa pääkalloa, sehän on aivan asiaankuuluva esine alkemistien kammioissa. Sellainenhan tämä on, tarkemmin asiaa tutkailtuani havaitsen, että leukaluu on hukassa. Kynttilöitä ja pergamentteja, selvästikin kammion käyttäjällä on ollut tarpeeksi tyylitajua olla käyttämättä moderneja välineitä. Mustekynillä on kirjoitettu koukeroista tekstiä. Alan tutkia karkeatekoisen piirongin laatikoita. Kaivan kasan papyruskääröjä, muste on erilaista, ruskeaa ja vähän punertavaa. Mielessäni herää epäilys, nuolaisen paperia. Raudan maku. Luen kirjoituksia, latinaksi kirjoitetuista en saa juuri selvää, mutta osa on sentään suomeksi. Verellä kirjoitetuissa papereissa on niin tuttuja nimiä, että näiden dokumenttien kanssa ei eläisi edes viittätoista minuuttia julkisuuteen päästämisen jälkeen. Alkaa selvitä, miksi minua on vainottu, ne ovat kaikkialla. Totuus on karmiva. Päässä alkaa huipata pahemman kerran, heitän laatat Ouia-laudan ja okkultististen kirjojen päälle. Herään pää kivistäen romun joukosta vintin nurkasta, raajat ovat puutuneet. Olen ilmeisesti rojahtanut keskelle vanhoja tuolikasoja. Vavahdan yhtäkkiä täyteen valppauteen, ovi narisee äänekkäästi. Jos nousisin ylös, kolina herättäisi varmaan kuolleetkin, makaan ääneti paikallani. Rukoilen, että olisin muistanut laittaa saranoiden tapit paikoilleen. Muistan edellisillan tapahtumia vain pätkittäin, olo on aivan kauhea. Hätäinen miehen huudahdus kertoo, että taisin unohtaa jotain eilen illalla. Mies ryntää ulos kammiosta joku muinainen keihäs kädessä, lienee aika liueta. Karmealla kolinalla nytkäytän itseni ylös, ruskeaan ja kuluneeseen takkiin pukeutunut mies syöksyy perääni hurjistuneen apinan raivolla. Juoksen poispäin, peremmälle vinttiin. Jonkinlainen puutarhavälinevarasto on ullakon tässä päässä, ryntään aaltopeltiseen vajantapaiseen, kun ei muutakaan mahdollisuutta ole. Nyt alkaa olla vaihtoehdot vähissä, alkukantainen pelko pumppaa adrenaliinia kehooni. Vedän heppoisen oven salvalla kiinni. Sekunnit ovat kultaakin kalliimpia, vainooja rymistelee jo ovella. Se ottaa vauhtia ja potkaisee oven sisään, lähestyy keihäänsä kanssa silmät kiiluen. Primitiivinen kauhun tunne, olen shokissa. Selkäpiitä karmii, silmäni etsivät käden ulottuvilta jotain, mitä tahansa. Ruskeapukuinen örisijä hyökkää suoraan päin, tempaisen hyllyltä vesurin salamannopeasti ja isken. Hakkaan mieltä vailla, veri roiskuu ja vaatteet repeilevät. Korvalehteni on revennyt halki, vastustaja sai lyötyä pari kertaa päähän, mutta vain sivuttain ja siten tehottomasti. Kun tolkkuni palaa, vihollisen oikea käsi lojuu irrallaan lattialla, olkapäästä irti hakattuna ja jänteet punatahmaisina repsottaen. Käteni ovat kouristuneet vesurin kahvan ympärille, vesuri on jämähtänyt syvälle uponneena vainolaisen otsaan, lähes puoleen väliin päätä. Kun olen toipunut ensijärkytyksestä ja tyhjentänyt mahani lopunkin sisällön silvotun ruumiin päälle, alan etsiä ulospääsyä. Raahattuani muutamia pöytiä pois tieltä löytyy ovi, jota ei ole käytetty varmaan puoleen vuosisataan. Yskin pölystä repäistessäni oven auki vanhalle, unohdetulle parvekkeelle. Kaiteiden metalli on hapettunutta, sammalta kasvaa puulattiassa ja köynnös rehottaa. Parin metrin päässä on palotikkaat, taiteilen vaarallisesti ikkunalaudan varassa päästen lopulta tikapuille. Siitä vain alas. 4. Hulluus on voimavara Ullakon tapahtumien jälkeen minulla ei ole ollut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ne ovat perässäni joka hetki, en ole nukkunut pariin vuorokauteen enempää kuin puoli tuntia kerralla. Tuliaseita kun ei kämpästäni löydy, raahaan mukanani kirvestä. Pirun kätevää, painaakin vielä rutosti. Onneksi sen saa vyölle, se ei kohtuuttomasti haittaa juoksemista. Voin melkein tuntea jäljittäjien hengityksen niskassani, kääntävät kaupungin ylösalaisin. Kuulostelen rakennuksen nurkalla vesisateessa, on lähes säkkipimeää. NE tulevat, parin raskasrakenteisen vainoojan askeleet tulevat ryskäten kohti. Lähden pinkomaan juoksuun, ei ole mitään suuntaa mihin pakenisin, vain pois niiden ulottuvilta. Mahassa kurnii ja kouristelee kun juoksen, naapurin koiralta ja ovimatolta maistunut halpasuklaa ei riittänyt pitkälle. Taisin eksyttää ne. Hiippailen hylätyn tehtaan sisäpihalla, juoksen pimeään tehdashalliin avoimesta oviaukosta. Kuu valaisee kelmeästi kattoikkunoista. Kuuluu jotain hyminää, astun pienempään huoneeseen. Parvi kakaroita karkaa pakoon tieltäni, maassa on pentagrammi ja sen ympärille aseteltuna satoja kynttilöitä. Saatanallisia symboleita näkyy kaikkialla, kalman haju leijailee huoneessa. Mikseivät nykyajan lapset voi leikkiä tavallisia leikkejä? Ei minun lapsuudessani tällaisia ollut. Yhtäkkiä ne ovat aivan takanani, ryntään suin päin pakoon. Juoksen suoraan eteenpäin, portaat vievät alas. Joku takana laukaisee pistoolin, betoninsiruja lentää päälleni. Rysäytän oven auki voimalla ja suljen sen. Ovi tuo mieleen sukellusveneet, salpa lukitaan sisäpuolelta kampea kääntämällä. Vaimea paukutus kuuluu ulkopuolelta, viidentoista sentin teräsovesta ei ilman raskasta sinkoa pääse läpi. Vihdoinkin voin hengähtää. On totaalisen pimeää, valokatkaisija osuu käteeni tunnustellessani seinää. Käännän siitä kokeeksi, punaiset lamput katossa syttyvät. Mikähän tämä paikka on? Verisiä siannahkoja roikkuu seinällä, sohva ja epämääräistä kalustusta. Raskas ja makea tuoksu. Tajuntani sekoittaa täysin yhtäkkiä jostain kaiuttimista syöksevä metalli, valot alkavat vilkkua, lennän seinää vasten. Tämä oli ansa. Jotain hahmoja tulee huoneeseen, kaapista ja avoimesta ovesta, vasarat tai ketjut käsissään. En tiedä oikein mitä tapahtuu, otan kirveen vyöltäni ja hutkaisen ensimmäistä keskelle naamaa, tämä kaatuu kasvot murskana taaksepäin. Näen kaiken hetkittäisinä punaisina välähdyksinä, päänkuori aukeaa ja aivot lentävät mössönä seinään. Moukarin isku osuu vasempaan olkapäähäni, huudan kivusta. Oikealla kädellä käytän kirvestä ja hutkin lähes ilman harkintaa. Satanisti on paloiteltuna lattialla. Pudotan kirveen ja kiiruhdan tuskissani eteenpäin. En muista mitään, en edes halua. On taas päivänvalon aika. Julkinen taho toimii yhteistyössä NIIDEN kanssa, poliisit ovat jo jahtaamassa joka paikassa. Mustan hupparin huppu päässä olin juuri kulkemassa vihatun Lasipalatsin ohi. Jotain TV-ohjelmaa oltiin juuri kuvaamassa sisällä, kun poliisiauto kaarsi paikalle. Nopea toiminta ratkaisi taas, sisälle ja leuhkimman näköinen poppitähti panttivangiksi, avasin veitsiterän Schrade Tough Toolistani ja pidin sitä typerän brittipopparin kurkulla. Karjumalla sain koko paikan hiljaiseksi, valot ja teinit pois. Bändi ja juontajat jäivät panttivangeiksi. Tilanne pysyy paikoillaan, mietin mitä pitäisi ruveta vaatimaan. Kalautan popparin hiljaiseksi ja sidon kaikki ilmastointiteipillä. Syön kameramiesten roskaruoat, onkin kiljuva nälkä. Kaivan repustani esille kaasunaamarin ja isken sen päähäni. Pian rakennus onkin täynnä kyynelkaasua, ihmiset yrittävät ryömiä ulos tukehtumaisillaan. Sitten olenkin jo käsiraudoissa poliisiauton takaosassa. Minut viedään Suomenlinnaan, merisotakoulun lähellä on myös valtion omistama rakennus yleisöltä suljetulla alueella. Psykologien haastattelut ovat rauhallisia, mutta muuten kohtelu on hyvin tiukkaa. Joudun pitämään kahleita käsissäni ja jaloissani, jalkakahleen saan lopulta pois psykiatrin tutkimusten ajaksi, vedottuani Hippoktrateen valaan ja inhimillisyyteen. Makaan sohvalla mukamas hyvin rauhallisena. Isken turvamiestä odottamatta vasempaan keuhkoon kähveltämälläni kynällä. Vartija kaatuu pihaustakaan päästämättä lattialle, ensin polvilleen, siitä kyljelleen. Lääkärin hälytysnappia lähestyvän käden pysäyttää heilahtava Mawashigeri. Kolkkaan hänet tajuttomaksi ranteeseeni hitsatulla paksulla rautakahleella. Tungen laihan ruhoni ilmastointikäytävän läpi ja pääsen ulkoilmaan potkaistuani tieltä vinhasti pyörivän tuulettimen. Lauttaliikenne mantereelle pysäytettiin välittömästi, saaret kuhisevat poliiseja ja merivoimien sotilaita. Kyhjötän Kustaanmiekan kauimmaisessa tunnelissa, lähes polveen asti ulottuvassa vedessä. Nerokasta, että Ehrensvärd keksi rakennuttaa näitä luolia, jotka risteilevät ympäri saarta. Huhutaan vieläpä, että jossain olisi tunneli meren ali kaukaisemmalle saarelle, en ole ainakaan edellisillä tutkimusmatkoillani sitä löytänyt. Silloin täällä sai sentään liikkua vapaasti. Hytisen kylmästä märissä vanginvaatteissa, lihasten voimattomuus tuntuu koko kehossa. Mitenköhän tähänkin on oikein tultu? Asetelma on ollut simppeli ja selkeä koko elämäni ajan, kaikki vihaavat minua ja minä vihaan heitä. Ne, jotka eivät heti suhtautuneet vihamielisesti, halusivat minun muuttuvan joksikin tietynlaiseksi, heidän haluamakseen ihmiseksi. Viholliset, merkityksettömät ihmiset ja minä. Osa ihmisistä todellakin oli merkityksettömiä, heitä saattoi käyttää välineinä työssä ja muissa järjestelyissä. Minua ei tunne kukaan muu kuin minä itse, olen itse parhain liittolaiseni. Mökisen itsekseni hermostuksissani. Jotenkin tästäkin selvitään, toivoani ne eivät koskaan voi tappaa. Se elää kunnes kuolen, vielä teloitusryhmänkin edessä on katseeni kirkas. Laulan vanhaa Sentencedin biisiä kuin kunnon oopperalaulaja, tunneli kaikuu. Lopetan, poliisit ovat ulkona. Pysyttelen aivan hiljaa, ne menevät pois. Seuraavan turistin, joka tänne eksyy, minä kaappaan. Hah, minähän syön sen ja ripustan loput seinille. Nuoleskelen teräviä rotanhampaitani kieleni kärjellä. Niin minä teen. Pääni on kiveä vasten vedenpinnan yläpuolella, herään todella omituiseen oloon nukuttuani vedessä monta tuntia. Päätä särkee, Maglite-lamppujen valokeilat osoittelevat kohta tännekin asti. Poliisit koirineen lähenevät. Vedän syvään henkeä ja painun kokonaan pinnan alle, alan kangistua. Poliisin ollessa parinkymmenen sentin päässä ponkaisen vedestä karjuen karmeinta huutoani. Lyön kyttää naamaan kahden käden lyönnillä, se horjahtaa ja lähden yrittämään eteenpäin yhä primitiivistä, syvältä alitajunnasta kumpuavaa huutoa karjuen. Turha toivo, poliisi nappaa puseroni kauluksesta kiinni ja hakkaa päätäni muhkuraista kiveä vasten. Huuto katkeaa kuin veitsellä leikaten. Koirat vetäytyvät kauemmas kun velttoa ruumistani retuutetaan ulos luolasta. Vaisto ohjaa myös poliisikoiria, se jonka ihminen kadotti ruvetessaan miettimään liian monimutkaisia. Minut kuljetetaan johonkin suljettuun laitokseen, jatkuva suonensisäinen lääkitys ja pakkopaita päällä. Jalat sidottuina tiukasti yhteen, pää nahkavyöllä kiinni sairaalavuoteessa ja katetri virtsaputkessa. Potilas on psykoosissa, jo lapsuusvaiheessa kieroutunutta mieltä hallinneet vakava agorafagia ja pedofobia maanisine pakkoliikkeineen tulevat pintaan. Heheheheheh, nauran ja mölisen hetken rauhaa antamatta. Haukon henkeä ja silmäni pullistuvat lähes ulos päästä hyperventilaation seurauksena. Kallonkutistaja tulee vuoteeni ääreen ajatellen ääneen: "Taas yksi toivoton tapaus..." Nopeasti lopetan hysteerisen kälätykseni ja otan miettiväisen, vähän huolestuneen ilmeen. Psykiatri yllättyy, hän ottaa samanlaisen ilmeen, kuin keskusteltaessa henkeviä. Adjektiivia painottaen sanon hänelle vakavasti: "Sä oot niin rauhallinen tänään... Pert-ti." Lekuri mutristaa huuliaan ja ottaa taskulamppua rintataskusta... PHÄHÄHÄÄ! KLIK! Alan messuta kantavalla äänellä ja majesteettisella vibratolla, väliin kärisen ja ääntelen psykopaattisella kurkkuäänellä, sitten taas messuan. Valkotakkinen huokaisee syvään ja sulkee oven. Hypnoottinen messuaminen saa muutkin sairaalan asukkaat lähes transsiin, maaninen zombien huuto alkaa kuulua kaikista huoneista. Levitoin. ---------------------------------------------------------------------------- kiitos: APz, DH, sfnetin sakki, H.Aittokoski, rook, eepek, jutanu, JukkaPena, #mokia, #Alavus, Paskankaivajat, Sentenced, Sanctifica, Metanoia, lukijat. ----------------------------------------------------------------------------