- Johtopäätös - versio 1.04, (c) Saketzu 2002 ----------------------------------------------------------------------------- 1. Murros Olen tullut tieni päähän. Tämä vuosia kestänyt ja syvä masennus ei voi enää jatkua, se tuhoaa ja hukuttaa kaiken, minkä voi vain tavoittaa. En voi enää kalvaa itseäni syytöksillä, ryömiä mudassa ja rankaista itseäni, jos ei suju. Äärimmäinen olosuhteisiin ja vaikeuksiin sopeutuminen on jättänyt pysyvät jälkensä sisimpääni, samalla on syvälle juurtunut usko siitä, että vika on aina minussa. Jokapäiväinen pilkanteko, turpiin saaminen ja alistaminen oli siis omaa syytäni. Samoin vaikeudet ihmissuhteissa, mielenterveyden kanssa ja opiskelussa. Olen ollut paha, en ole osoittanut lojaalisuutta, vaan olen osallistunut muiden sortamiseen ja pahoinpitelemiseen aina kun vain tilaisuus annettiin. Olen pilannut toisten selkeät kuviot omilla virheilläni, olen epäonnistunut kerta toisensa jälkeen ja vieläpä toiminut epäreilusti. En sanonut koskaan niitä oikeita sanoja, puhuin typeristä asioista ja mielipiteeni olivat vääriä. Ehkä nämä asiat oli päätetty jo etukäteen, en koskaan ole sopinut muiden suunnitelmiin enkä normeihin. Painan pääni alas ja ruoskin itseäni lisää. Kuinka saatoinkaan taas olla niin typerä? Olen ansainnut kaiken halveksunnan, jota kaikki minua kohtaan osoittavat. Ei pitäisi olla tuollainen, pitää olla järkevä ja johdonmukainen. Katson taaksepäin, kaikki on tappiota, ja vielä täysin itse aiheutettua. Sade vihmoo katuja, kun kävelen lippis syvälle painettuna, kädet nahkatakin taskuissa. Tuo kirottu joka rypee itsesäälissä! Ei, sellainen en ole, päätän mielessäni. Puuskittainen tuuli roiskii vettä kävelijän päälle, ajatukset vellovat päässä paljon kuumempina kuin viileä ulkoilma. Ajatusmaailmassani on särö. Pamautan ulko-oven kiinni ja lysähdän tuoliin. Silmäni tuijottavat ulos ikkunasta. Kaikki ei voi mennä näin, epäilys vaanii mielessäni odottaen sopivaa tilaisuutta. Alan tarkastella menneitä tapahtumia. En ole koskaan miettinyt syitä omille teoilleni, toisten teoille ja kaikelle ulkopuolelta uhkaavalle olin aina löytävinäni syyn itsestäni. Mitä jos minut onkin ajettu kaikkeen tähän epäonnistumiseen, epätoivoiseen aggressioon ja kapinaan? Mitä jos hallitsematon sisäinen tilani onkin vain jotain, miksi minut on tehty, eikä jotain, mikä minä olen luonnostani? Minä olen uhri, koko asian tiedostaminen johdattaa ajatukseni täysin uusille urille. Toimintani onkin hallitsematonta ja tiedostamatonta reaktiota iskuihin, jotka ovat runnelleet ja yhä runtelevat sieluani, ei oman sydämettömän pahuuden toteuttamista. 2. Salaliitto Kelmeä aamun kajastus valaisee huonetta, koko taivaan peittävä harmaa pilvipeite tukahduttaa auringon. Sinertäviä valonsäteitä heijastaa kaiken peittävä jäinen pintakerros. Vaimea kolina osoittaa, että seinänaapurikin on elossa, vaikkei voisi kyllä vähempää kiinnostaa. Proletaarit lähtevät töihin, autonrotiskot pysyvät hädin tuskin käynnissä kuskien pumpatessa kaasua. Koulua ei ole tänään, siispä on tenttikirjojen vuoro. Kirotun opettajan syytä, että joutuu taas uusimaan. Tahallaan teki niin vaikean kokeen, ettei juuri kukaan päässyt läpi. Postiluukku kolahtaa, maksukehotuksia valkoisissa kuorissa. Liekehtivät tulipatsaat korventavat hermojani, eipä voisi paremmin aamu enää alkaa... Saatana valvoo öisin ovellani, niin minä sanoin. Juonet ja kavaluudet ovat moninaiset, valheiden paljastuessa toisesta päästä ollaan jo vastakkaista päätä kietomassa jalkoihin. Paholaiset pistelevät, itse pääjehu syyttää ja vaatii rangaistusta. Potkin itseäni päähän luullen tuota oliota itsekseni, pirut nauraa räkättävät, kun vajoan yhä alemmas. Hah, minä en todellakaan ole se itsekäs turhuuksien tavoittelija, joka pitäisi uskoa itseni olevan. Se toinen on vieras minulle, taistelen sitä vastaan ja haluan sen karkottaa. Alkaa olla syytäkin epäillä kaikkia. Luottamus kostautuu, sen olen nähnyt. Vihaan noita käskyläisiä lähes yhtä paljon kuin vihaan heidän alhaisia tarkoitusperiään. Battery uppoaa aivoihin, suljen kaiken epäilyttävän ja vihamielisen ulkopuolelle. Luotin joskus ihmisiin, siihen että he toimisivat kuten oikein on. Luotin siihen, että he haluaisivat ymmärtää ja auttaa, nämä luulot murskattiin ja tallottiin maahan kerta toisensa jälkeen. En osannut kuin ihmetellä, miksi. Mistä on pienet anarkistit tehty? Vihamielisistä ihmisistä, ennakkoluulojen ja vainoharhojen riivaamista puusilmäisistä viranomaisista. Pakkomielitautisen ajatukset kiertävät päässä samaa rataa, järkipuhe on kuin keskustelisi pölkyn kanssa. Pölkyssä sojottaa vielä kirves halkojen hakkuun jäljiltä, koko olemus on nihkeä. Alipalkattu kantakersantti liikehtii hermostuneesti valvomossa, vihollisen tiedustelu ei ole osoittanut toiminnan merkkejä vuorokausiin. Rauhanaika muka, ei saa antaa hiljaisuuden pettää itseään. Ei noista varusmiehistä koskaan tiedä, nehän vakoilee ryssien laskuun kaikki. Odottaa vain sopivaa hetkeä iskeä prikaatin hermokeskuksiin. Vaan mepä emme sitä hetkeä niille anna. Kouliintunut tiedustelijan silmä ei koskaan petä, sitä ei aseteta kyseenalaiseksi. Mitä siitäkin olisi tullut, jos ei paria aseetonta rättipäätä olisi silloin kuopattu kaikessa hiljaisuudessa. Kosovossa oli kyse koko maailman turvallisuudesta, eikä muutamasta RK95:n sarjasta. Jotain ne suunnitteli kuitenkin, parempi ampua heti kuin odottaa että on puukko mahassa. Viileä teräs polttaa, kuuma lyijy kylmentää. Sormi herkkänä liipaisimella. Valvomopäällikkö jää kivettynein kasvoin, vaanivin mutta lasittunein silmin seisomaan valvontakameroiden eteen. Kersantti Karjula ei kuitenkaan ollut siinä, vaan kyhjötti kylmästä hytisten vartiokoppinsa vierellä tuhansien kilometrien päässä, yrittäen tähyillä pimeään, värähtäen jokaisesta heinikon kahahduksesta. Äkkiä puhelin soi. Vain murto-osasekunnin päästä prikaatin päävartiossa oli täysi hälytystila. Nuorella lähetillä ei ollut aavistustakaan koko soluttautuneiden terroristien vaanivista laumoista eikä myöskään siitä, mitä vartiostossa tapahtui sillä aikaa. Hänen mieltään ei enää vaivannut sotilaallinen kireys eikä velvollisuuksien paine, oli neljä päivää kotiutumiseen. Viimeiset paperit lääkäriltä piti vielä käydä hakemassa ja kuulo mittauttamassa, lähetti jutteli niitä sun näitä leppoisan vartiomiehen kanssa. Tunnin päästä lähetti löysi itsensä kaltereiden takaa, yrittäen saada päähänsä, mitä oikein tapahtui. A-nelosella oli hänen selvityksensä asiasta, miksi hän tiedusteli miesten siirroista joukko-osastosta toiseen ja yritti romahduttaa vartiohenkilöstön moraalia. Sotilasammattihenkilö kertoi suonet pullistellen, miten tuollaisia valheita ei kannata edes kuvitella kenenkään uskovan. SAH Karjula ei ymmärtänyt, lähetti ymmärsi koko ajan yhä vähemmän. Vihan siemenet juurtuivat nuoren, syyttömän miehen sydämeen, vaikka tämä tunsikin sillä hetkellä vain pelkoa, epätoivoa ja hämmennystä. Siat. Ne saastaiset sikakoirat, käteni puristuu nyrkkiin, kun muistelen tapahtumia jälkikäteen. Koko ajojahtia, kylmää sellin lattiaa ja raivohullujen natsien karjahduksia. Puren teitä vielä päähän, apinat. Valo sattuu silmiin, taivas kuultaa sinisen harmaana. Tarkistan sähköpostin, ei mitään. Aamun valkeus iskee kuin polttava tuska. Yön rauha väistyy, aamun riehuvat demonit heräävät. Jokainen auttava käsi on valmiina vetämään minut ylös ja heittämään alas jyrkänteeltä. Minä näen ihmisten läpi. Sota on nyt julistettu, ja tulen nousemaan voittajana. 3. Koordinointipäällikkö Marssin rivakkaan tahtiin kohti linja-autoasemaa, olin tullut sopineeksi, että käyn vanhaa kaveria morjestamassa tänä viikonloppuna. Saanpahan tuon pois suoritettua pikaisemmin, kun käväisen siellä jo tänään. Omaa autoa en kustannusteknisistä syistä omista, joten on pakko alistua aikatauluihin. Ajattelin nukkua koko matkan, mutta jäänkin seuraamaan lähellä istuvien tyttöjen keskustelua. Näyttävät olevan meidän koulusta, vaihtavat rehellisiä mielipiteitään opettajista. Järkyttävää tasoa opettajamme ovatkin, kuten Unixin ja lähiverkkojen opettaja, joka on kuin ei olisi koskaan tietokonetta käynnistänytkään, puhuu papereista tajuamatta itsekään mitä selittää. Nämä tapaukset paljastuvat heti, kun esittää tarkentavia kysymyksiä... Tuntemani englannin opettaja on tällä kertaa haukkumisen kohteena. Kuulemma logistikot olivat tunnilla pukeutuneina naamiaisasuihin jonkin juhlan takia, oli yhtä sun toista hippiä ja joku oli pukeutunut Taliban-terroristiksi leikkipyssyä myöten. Oppilaat istuivat pulpeteissaan aivan normaalisti mitään häiriötä tuottamatta. Yhtäkkiä opettaja nousi seisomaan ja käveli luokasta selittämään miesopettajalle, kuinka koko luokka on tunnilla ympäri päissään, oppilaat riehuvat, siellä on aseita ja huumeita. Luokassa haisi kuulemma palaneelta. Miesopettaja tuli luokkaan hihat ylös käärittynä, tiukka ilme kasvoillaan. Nähtyään porukan istuvan edelleen rauhallisesti paikoillaan hän joutui poistumaan anteeksi pyydellen. Englannin opettaja ei ollut pahoillaan. Bussin vaihto, hiljaista. Katselen ikkunasta maisemia, kun en ole täälläpäin ennen matkustellut. Samanlaistahan kaikkialla on auton ikkunasta katsottuna, mutta minua se ei haittaa. Silmänkantamattomiin jatkuvat metsät, peltoja ja maalaistaloja. Suomalaisessa maisemassa, varsinkin erämaissa ja metsissä on sitä jotain, joka on erottamaton osa minua. Kaveri hakee linja-autoasemalta autolla, saavumme punatiilisten rivitalojen alueelle. Jukka avaa oven kämppäänsä, jonka epäjärjestyksestä voi päätellä poikamiehen asuttamaksi. Konepuoli on kunnossa, kunnon "multimedia-PC", stereot, laajakuvatelevisio ja mikroaaltouuni. Nojatuolit. Aloitin kysymällä, pääsikö kaveri siihen unelmapaikkaan, mikä se titteli nyt olikaan. Koordinointipäällikkö. "Scheisse", sähäytti Jukka originaalilla Rammstein-aksentillaan. "Tiedätkö, mitä olivat Sonderkommandot natsien tuhoamisleireillä?" Juutalaisia, jotka hoitivat kaasukammioiden tyhjentämisen ruumiista, pinosivat, hautasivat ja polttivat ne krematorioissa. Ei kovin hohdokasta hommaa. "Syöttivät minulle paskaa purkissa, purkin päällä teippi ja siinä hienolta kalskahtava nimi." Jukalla oli paha tapa havainnollistaa asioita. Työpaikka oli Perintätoimisto Hukka Oy:ssä, lyhyemmin kutsuttuna HukkaPerintä. Työ oli lähinnä hoitaa kaikki johdon vieroksumat työtehtävät, yleensä nakkeja epämiellyttävimmästä päästä. Viime viikko oli ylittänyt pahimmatkin painajaiset kun siivoojan irtisanominen johti uusiin ja mielenkiintoisiin työtehtäviin, kuten moppaus ja putsaushommat saniteettitiloissa. Pomon blondi sihteerikin teettää omat työnsä Jukalla, kun ei oikein tiedä kopiokoneesta mitään... eikä mistään muustakaan kuin kynsien lakkaamisesta ja viilaamisesta. "Mites sulla nykyään menee?" kysyy kaveri saaden irti vain normaalin "ihan normaalisti"-vastauksen. En ole kuulemma vaikuttanut oikein omalta itseltäni lähiaikoina, hän haluaa tietää, mikä minua oikein vaivaa. Ei minua mikään vaivaa, sanon kuten aina ennenkin. "Hei, voit sä mulle kertoa oikeasti, haluan vain tietää, mitä sulle kuuluu, jos vaikka voisin auttaa jotenkin?" Iskee flashback vuosien takaa. Kyllä ne olivat niin kaveria kahden kesken, saattoi keskustella arkaluontoisistakin asioista, joiden huomasin olevan seuraavana päivänä koko kylän tiedossa. Toiset urkkivat tietoonsa kaikkein henkilökohtaisimmat asiat, minut alistettiin ja tuhottiin iskemällä vyön alle. Ei jätetty itseluottamuksen pisaraakaan. Keskustelu tyrehtyy alkuunsa, vaihdamme puheenaihetta inttijuttuihin ja isojen poikien leluihin. Jukalta löytyy sekä toimivaa että deaktivoitua asekokoelmaa kaapista, samoin pukuja on moneen lähtöön. Itse heitän jääkärikapteenin asun ylleni, kaveri kopauttelee kantapäitä SS-miehen pukuun sonnustautuneena. Naureskelemme toisillemme ja katselemme leffaa DVD:ltä. Bussissa muistelen kirjaa, jota en koskaan jaksanut lukea, Adolf Hitlerin Mein Kampf. Olisi senkin miehen kannattanut pysyä taiteilijana. Niin ne pienet asiat vaikuttavat maailmassa; jos nuori Hitler olisi päässyt sisään taideakatemiaan, ei hänestä olisi koskaan tullut kansankiihottajaa, kuoleman arkkitehtiä. Elämä potkii päähän, jotkut potkivat takaisin. Minä taistelen, en enää itseäni, vaan vihollisiani vastaan. Vihollisiani ovat tielleni asettuvat ihmiset tai ongelmat. Kaikki, jotka estävät minua elämästä oikein, kuunnellen sydämeni ääntä. Viholliset yrittävät estää kaiken, mitä olen tekemässä, tai koittavat tuhota sen. Jään linja-autosta Huovinrinteen pysäkillä, varuskunnasta lomille pääsevä kaveri antaa kyydin kotikaupunkiin omalla autollaan. Odottelen Sotkussa, vedän pizzaa, kanelimunkkia ja kokista. Ainakin valikoima tuli aikoinaan tutuksi. Spollin ylikersantti mulkoilee sotilaskodin pihalla kuin pahanilmanlintu. Hetken mielijohteesta menen jättämään lapun porttivalvomoon, toimitettavaksi eteenpäin. "Kersantti Karjula: Tarvitsette hoitoa. T: Ylilähetti" Päävartiossa ylikersantti Salmi puhisee kymmenen sentin pino papereita edessään pöydällä. Kirottu lähetti, pääsi kuin koira veräjästä. Tai no, ehkä ei koira sentään. Pöydällä olevat paperit ovat kaikki samaa miestä koskevia. Huomautusilmoituksia, esitutkintapyyntöjä, salaisia tutkintaraportteja. Ei voi kuin syyttää saamatonta komppanianpäällikköä ja alaisensa puolta pitävää oikeusupseeria. Ilman rikollisen leväperäisiä upseereita tuo mies olisi ollut telkien takana alta aikayksikön. Syytteet olisi valmiina vaikka mistä. Jos koneiston saisi käyntiin, mies voitaisiin ottaa kiinni jopa siviilissä ollessaan ja saattaa vastuuseen. Vartiopäällikkö SAH-kersantti Karjula juoksee paikalle puuskuttaen. Hetkeen mies ei saa kuin katkonaisia tavuja kuuluville, Salmi katsoo häntä kysyvästi. "Tappouhkaus, se sama lähetti. Se kansalaisen irvikuva on kiinni nyt!!" Ilme ylikersantti Salmen kasvoilla terävöityy. "Alikersantti! Kahvia." 4. Inferno Ovi huutaa taas kuin riivattu, ilmavirta tunkee raoista vastustamattomalla voimalla. Kadotettujen sielujen vertahyytävä kirkuna leikkaa ilmaa tuoden oman sävynsä taustatunnelmaan. Myrsky riehuu ulkona, vesi loiskuu vessanpöntössä. Piinaavaan manalan orkesteriin sekoittuu lyhyen korrekti kilahdus. Ovikello soi toiseen kertaan ennen kuin tajuan mikä se oli. Jehovan tanopäätkö siellä taas on kiusaamassa. Kas kummaa, postilähetti kirjatun kirjeen kanssa. Pistän nimen paperiin ja otan kirjekuoren vastaan. Heitän käden lippaan rennolla lähettityylillä ukkelin lähtiessä. Hmm, oikeuskanne laittomasta uhkauksesta, maanpetoksellisesta toiminnasta sekä jatketusta vahingonteosta. Ei tullut surmattua viestintuojaa. Haastekaan ei oikein säväyttänyt mielikuvituksellisuudellaan, oli tainnut käppänöiltä ideat loppua jo palvelusaikanani. Täytyypä näpäyttää takaisin. Kun sikakoirat olivat kerran päättäneet, että olen hullu pommimies ja terroristi, päätin sitten olla sellainen. Sitä saa mitä tilaa. Jos kohdellaan kuin rikollista, ei auta muu kuin ruveta toimimaan odotusten mukaisesti. Pienenä käytin luovuuttani myös pommien rakentamiseen ihan normaaleista ilotulitteista ja niistä puretuista räjähdeaineista. Ihan simppeli näpäytys. Kaivan esille ison ruskean paperipussin, joka sisältää varmuuden vuoksi säästämääni, monipuolista puolustusvoimien materiaalia. Viralliset kirjekuoret jokaista eri kokoa ja tyyppiä, kunniakirjat, hakemukset ja asiakirjalomakkeet. Lähettäjä: Keski-Uudenmaan Sinibaretit Ry. Sisältö: muistomitali, kunniakirja. Pahviseen koteloon, joka on toiselta puolelta tuplavahvistettu, 4 korsupommia M/94. Neljä papattimattoa, kahdeksan isokiinalaista. Laukaisimena toimii vetopommi. Palohälytin ei tykkää hyvää... Porin Prikaatin modifioitu vanha kunniakirja saa kelvata, "Vuoden puusilmä" varmasti ilahduttaa saajaansa. En suotta naureskele itsekseni. Päävartio varmaan tyhjennetään... Luotettava kaveri lähettää paketin toiselta puolelta Suomea, aina on tehnyt kuten on sovittu eikä koskaan kysellyt liikoja lähetysten sisällöstä. Jatkan taistelua seuraavaa vihollista, kelloa vastaan. Kelloneuroosi on vaivannut yhä enemmän kuluneina päivinä, tunnen olevani sairaalloisen riippuvainen niistä. Ajankohdat ovat minulle pakkomielle, ne pakottavat ja säätelevät elämääni tyrannimaisesti. Harjoittelen olemaan täysin piittaamatta kellonajasta, irrotan ajannäyttäjistä patterit ja piilotan ne laatikkoon. Oven ja tuuletusaukkojen vihellys ja ulvonta jatkuu hermoja raastavana, yhtäkkiä kohoten usealla oktaavilla kovan tuulenpuuskan puskiessa päin kerrostalon seinää. Tuuli puhaltaa mereltä ja virittää kuoron maaniseen, hysteeriseen riitasointuun, suvantokohdissa se viheltää euforisesti kuin oopiumhumalassa oleva rappioon luhistunut narkkari. Kolmekymmentäkaksi tuntia valveilla. Valvon kaksi vuorokautta putkeen sopeutuakseni vapaaseen ajankäyttöön. Silloin, kun aikaa tarvitaan, sitä otetaan. En koskaan juo kahvia, mutta nyt keitän vettä, kaadan mukin puolilleen murukahvia ja sokeria, kuumaa vettä päälle. Veistelen vielä suklaata joukkoon, kieltämättä aika ufon makuista... Battery meni äsken, tyhjiä kokispulloja lojuu lattialla röykkiöittäin. Näkö sumenee vain hetkellisesti, onnistun karkottamaan ruumiista irtautumisen tunteen. Sillä aikaa ylikersantti Salmi mesoaa vahvasti humaltuneena upseerikerhon pihamaalla. "Jumalauta, eikö ne turjakkeet saaneet enempää syytteitä menemään läpi, eihän tuosta tule mitään! Mielipuoli saa pitää oikeusjärjestelmää pilkkanaan!" Ylikersantti lähtee hoippumaan kohti asuntoaan, homeista pikku läävää harmaassa betoniparakissa. Hän ei tiedä, että koiratarhasta karannut koira kyhjöttää aivan tien vieressä pensaan juurella. Mielenvikaisiksi rääkätyt rakit karkailivat joskus, tämä vikisi hiljaa kuullessaan lähestyvät, epätasaiset askeleet. Rohnostaessaan eteenpäin kersantti astui askeleen harhaan, suoraan koiran etukäpälän päälle. Kirahtava, kova haukahdus kuului samalla hetkellä, kun koira hyökkäsi tunkeilijan päälle. Kaikin voimin käsivarteen ja ranteeseen suunnatut kaksi puraisua olivat tarpeeksi. Karannut koira oli jo kaukana, kun ylikersantti Salmi jäi ojaan makaamaan, veri roiskuen valtoimenaan avoimesta ranteesta ja raadellusta käsivarresta. Seuraavana päivänä kaveri soittaa. Prikaati on täydessä hälytysvalmiudessa, päävartio täynnä savua ja ykköskasarmin pihalla vallitsee täydellinen kalabaliikki. Ehdin melkein onnitella itseäni, kun puhelu katkeaa. Jää arvoitukseksi, loppuiko kaverilta akku vai joutuiko hän lopettamaan upseerin tullessa näköpiiriin. Lähden kauppaan ostamaan leipää ja kokista. 5. Niskalaukaus? S-marketin pihalle kurvaa kaksi liian tutunnäköistä vihreää autoa. Maastoudun välittömästi hyllyn taakse, vilkaisen raosta. Kaksi ryhmää aseistettuja sotilaspoliiseja rynnäköi sisään. Ãkkiä pois! Tetsaan lattialla nopeammin kuin koskaan olen viitsinyt harjoituksissa ryömiä. Minut havaitaan. Nousen pystyyn ja syöksyn kohti portaita alakertaan. Haulikoiden ja rynkkyjen latausäänet loksahtelevat takanani, kaikki syöksyvät perääni päätä pahkaa. Kasettihyllyt ja muut kaatuvat tieltämme, en ehdi kiinnittämään niihin huomiota. Asiakkaita on vähän, nekin puikkivat syrjään. Kaksi tulikomentoa karjaistaan, rynnäkkökiväärit ja haulikot pirstovat kaiken eteensä sattuvan tuhannen päreiksi. Heti tulikomennot kuullessani syöksyn eteenpäin, liu'un lattialla eteenpäin potkien jaloilla lisää vauhtia. Kellarin ikkuna! Lyön ikkunaan ensin nyrkillä saaden pitkän viiltohaavan käsivarteeni, seuraavalla sekunnin sadasosalla aivoni saavat järjen takaisin ja avaan ikkunan salvasta, puikahdan puiston puolelle. Pari laukausta ammutaan ensin ikkunasta, sitten yksi mies yrittää perääni samasta lävestä, juuttuu kiinni kirosanojen litanian saattelemana. Varusteet päällä ei mahdu ahtaasta ikkuna-aukosta. Suuntaan puiston läpi juosten, pudotan ylisuuren toppatakin päältäni. Spollit ovat päässeet ovesta pihalle, kiihkeä tulitus repeää puiston toiselta laidalta. Juosten ammutut laukaukset tuntuvat menevän minne sattuu, jatkan vaistomaisesti itään, sisämaahan päin pakenemista. Liikennevalot sattuvat juuri oikealle kohdalle, rivakalla iskulla kypärään heilautan moottoripyöräilijän alas satulasta ja kaasutan renkaat savuten pois paikalta. En ole missään turvassa, vedän henkeä tiheikössä juuri sen paikan lähellä, josta minun oletetaan pyrkivän niin kauas kuin mahdollista. Ei pitäisi olettaa. Tutkailen taskustani löytyvää vartiovuorolistaa. Kersantti Karjula ei ole jahtivuorossa tänään. Sehän minulle sopii mitä mainioiten. On myöhäinen ilta, muutamaa tuntia aikaisemmin tapasin Jukan Kauttualla. "Onnea matkaan", hän sanoi ja iski toiseen käteeni Luger-pistoolin, toiseen kaksi varalipasta. Varmuuden vuoksi ryömin läpi metsän asuntoalueelle, tarkistan vielä asunnon numeron muistiinpanoista. Yleisavain ei ehkä kuulu esikuntalähetin perusvarustukseen, mutta pitihän ylimääräisille saippuanpaloille jotain käyttöä löytää. Avaimia kuljetimme silloin joka päivä suuntaan ja toiseen. Teen latausliikkeen ulkona, välttäen metallin paljastavaa kalahdusta, kierrän hitaasti avainta lukossa ja astun sisään. Jo pienenä osasin liikkua täysin äänettömästi, otan kengät pois ja hiivin varpaillani. Kaikissa asunnoissa on sama pohjapiirros, suuntaan kolkon huoneiston läpi kohti makuuhuonetta. Varovaistakin varovaisemmin poistan varmistimen, sentti sentiltä hiivin sängyn viereen hengittäen pinnallisesti, kuin ilmaa tunnustellen. Tuo sika tulee vihaamaan minua koko loppuelämäni, samoin muitakin ihmisiä; ei armoa, ei ymmärtämystä. Niskalaukaus on ainoa parannuskeino. Suuntaan pistoolin kohti takaraivoa, alan hitaasti ottaa löysiä pois liipaisimesta. Siinä se nukkuu, hengittää ja liikehtii unissaan. Ei, minä en toista ihmisrauniota tapa. En kykene ajattelemaan vihollista persoonattomana, eliminoitavana yksikkönä Ihmisen henki on minun käsissäni, vain millin kymmenesosan päässä. Surkeaa. En sitten pystynyt siihen. Hellitän varoen liipaisimesta, hiippailen huoneesta huoneeseen siirrellen tavaroita. Ehkä vähän miettimistä seuraavaksi aamuksi. Kersantin mielen tasapaino järkkyi entisestään, nykivin naamalihaksin hän raportoi joka päivä esimiehilleen. Kukaan ei uskonut, että joku olisi käynyt hänen asunnossaan siirtelemässä tavaroita, SAH Karjulaan alettiin suhtautua jo hivenen varautuneesti. Asustelin pari päivää vanhalla kotipaikkakunnallani, erään suursikalan lämmitetyssä varastossa. Haju tarttui, mutta eipä sillä niin hirveää väliä. Lähetin paperit ja tarkat selvitykset kers Karjulan vainoharhaisista ja hallitsemattomista toimista prikaatin oikeusupseerille, komendantille, operatiivisen osaston komentajalle ja turvallisuusupseerille. Kehotin tarkkailemaan miestä mahdollisen hermojen täydellisen romahtamisen varalta. Viritin paukkupommit huolellisesti kohteen asunnon lähelle metsään, pääasiassa puihin. Pistin extrapitkän papattimaton tyypin postilaatikkoon rätisemään ja poistuin taakse metsään. Hahmon hypätessä alas ikkunasta laukaisin vasemmalla olevat paukut. Kersantti maastoutui, kuului raskasta laahaavaa ääntä. Laukaisin siellä täällä olevia pommeja satunnaisessa järjestyksessä ja ammuin välillä pari laukausta kohti kaatuneen tukin takana olevaa vihollista. SAH meni todella sekaisin. Lepattava suuliekki valaisi mäntyjen runkoja ja varvikkoa, kun kersantti ampui silmittömästi joka puolelle, kestotulta. Sillähän oli kevyt konekivääri! Mikä hullu. Siirryin seuraamaan tilannetta kauempaa, kasarmien suunnasta lähestyi ilmeisesti apuun hälytetty jääkäriryhmä. Kersantti huomasi liikkeen, alkoi tulittaa kohti. Jääkärit maastoutuivat salamannopeasti, laukaisin vielä pari viimeistä paukkua. SAH karjaisi täyttä kurkkua ja lähti rynnäkköön, ampuen lonkalta pitkin pusikoita KVKK:lla. Kuului tuskan parahdus ja huuto "LÄÄKINTÄMIES!", silloin kersantti pysähtyi niille sijoilleen, pudotti KVKK:n maahan ja alkoi kävellä rauhallisin, kiireettömin askelin poispäin. Kaksi jääkäriä oli haavoittunut välikohtauksessa, ei kuitenkaan vakavasti. Kersantti erotettiin välittömästi Puolustusvoimien palveluksesta, mitään syytteitä ei luettu tietenkään - olihan tämä entinen rauhanturvaaja ja pitkäaikainen vartioesimies. Ihmisen paras ystävä... 6. Omnis Mortui Haulikon laukaus, särkyvän lasin helinä. Olin salamannopeasti hereillä, aamuaurinko sokaisi silmäni hetkeksi kun syöksyin ulkorakennuksesta. Kuin hidastettuna näin jykevätekoisen miehen tulevan perässäni raskain harppauksin. Pumppuhaulikko laukesi kerran, kahdesti enkä enää katsonut taakse. Haulit vinkuivat ohitseni, vaarallisen läheltä. Tiesin, että noutaja tulee varmasti, jos yritän suoraan tien yli kirkon kohdalta. Siispä hyppäsin kuoppaan, jonka pohjalla oli sadevesikaivon ritilä. Ammuin lippaallisen kohti hullua Karjulaa pakottaen tämän maastoutumaan. Hetken tuumin jotain MacGyver -temppua kaivon ritilän kanssa, mutta en saanut sitä nostettua. Ammuin muutaman laukauksen ja singahdin tien yli, vielä parkkipaikalta rantapenkereen suojaan. Karjula juoksi perässä ampuen pari laukausta taas haulikolla. Vilkaisin sinnepäin, pudottauduin alas juuri sillä hetkellä kun hullu oli laukaisemassa asettaan. Karjula heitti haulikon mäkeen ja otti pistoolinsa kotelosta, pakenin rantaa myöden voimalaitoksen alueelle. Padosta pitäisi yrittää yli, mutta tuossa on kyllä aivan tarjottimella, jos suoraan menee. Olen ehtinyt keskelle patoa, kun hullu takaa-ajaja tulee alas voimala-alueelle. Pistoolin laukaukset tavoittavat päätäni ja lentävät eri suuntiin kimmokkeina, hyppään keskellä olevalle pienelle saarelle. Nyt on kotikenttäetu, vihollinen ei tunne maastoa. Hiivin padon reunaa pitkin alhaalla, kuolleessa kulmassa. Suojaudun lähempänä vastarantaa olevaan syvennykseen, huomaan kuinka sydämeni pumppaa verta repeämäisillään, olen saanut pieniä ruhjeita kasvoihini. Taisi olla Pyrrhoksen voitto koko tämä taisteluni. Olen menettänyt niin paljon, että se on tappiotakin pahempaa. Tarkoitus on saada entinen SAH etsimään minua saarelta ja paeta sopivalla hetkellä vastarannalle. Spol etenee varovasti padon päällä, koko ajan silmä kovana epäillen väijytystä. Potkaisen pikkukiven pusikkoon keskelle saarta, vaistonsa ohjaamana vainooja pudottautuu alas. Eteneminen on hidasta, minulla on muutama sekunti aikaa. Otan törröttävistä betoniraudoista kiinni, heivaan itseni ylös muutamalla heilautuksella. Karjaisu nopeuttaa jo entisestään hätäistä toimintaani, luoti repäisee rikki nahkatakkini topatun olkapään. Suojaudun teräksisen kaappirakennelman taakse padon päällä, kersantti tulee kohti ampuen laukauksen tasaisin väliajoin. teräkseen rämähtelevät luodit ja surisevat kimmokkeet särkevät korviani, kun painaudun selkä vasten kaappia. Odotan sopivaa hetkeä. Kun Spol on muutaman metrin päässä, syöksähdän nopeasti esiin, painun alas koittaen tähdätä. Molempien pistoolit laulavat, osumia tulee. En edes ehdi ähkäistä keuhkooni osuneen luodin jälkeen kun teen kaksi osumaa pistoolia kannattavaan käteen. Olkapää muljahtaa ja pistooli putoaa alas betonille, siitä alas veteen. Tähtään tarkasti, ammun laukauksen suoraan päähän, kersantti rysähtää vasten kaidetta silti vielä pystyssä pysyen. Luoti taisi vain hipaista pään syrjää, huomaan kuinka hengitykseni korisee ja suuhun alkaa tulla veristä vaahtoa. Vielä jotenkin tolkuissaan oleva SAH tulee kohti vasen käsi ojossa, tähtään suoraan silmien väliin 2 metrin päästä. Klik. Se panoksista, paiskaan Lugerin täysillä kersantin otsaan. SAH murisee hampaat veressä kuin susi, painun vasten kaideporttia kun se kuristaa minua vasemmalla kädellään, sormet kouristuvat tiukasti henkitorven ympärille. Ei tule painimaaottelua, vetäisen porttia kiinni pitävän pultin irti, teräs vingahtaa ja putoamme jokeen kuin suuri kivipaasi, yhdeksi sulautunut vasten tahtoaan. Tunnen veden alla, kuinka käsi on lukkiutunut kurkkuni ympärille, tajunta alkaa hämärtyä. Virtaus vetää meitä nopeasti kohti länsirantaa, mutta tiedän, että sinne asti emme koskaan pääse. En viitsi liikauttaa eväänikään enää, kiihtyvä imu vetää kahta kivenkovaa taistelijaa kohti turbiinia. Rusahdus ja muutama yskäisy, vedenpinnalle ilmestyy punaista väriä turbiinin poistoaukon kohdalla. Mutta sitä ei olekaan kukaan katsomassa. ----------------------------------------------------------------------------- kiitos: #mokia, APz, eepek, JukkaPena, aui, manni, cheesy, lukijat & tukijat. -----------------------------------------------------------------------------